You Yuan. Marco Casagrande @ Venice Biennale 2006.

Kenraali oli keskeyttänyt lasipuutarhan rakentamisen kaksi päivää sitten. Herkkyysalueet olivat olleet hänelle liikaa ja turhautuneisuutensa hän oli purkanut kiinalaisiin. Kiinalaiset olivat ostaneet Venetsiasta neljäsosan ja hän alkoi jo muka ymmärtää näiden puhetta sekä tulkitsemaan kirjoitusmerkkejä. Peilimiehen apuna oli kiinalaisia työmiehiä ja nämä söivät joka lounaalla kiinalaista ruokaa, koska olivat tehneet sopimuksia kiinan kielellä kiinalaisissa ravintoloissa. Gondolit näyttivät kiinalaisilta ja niissä istui kiinalaisia turisteja. Peilimies hoiti kivipuutarhaa veden kaupungissa. Puutarha näytti kiinalaiselta.

Vettä oli joka puolella ja vedessä pinta. Jotain pinnan alla. Maailman suurimmat eläimet keskustelevat siellä laulamalla. Väitettiin, että Venetsiassa kakka kelluisi kanaalin pinnalla. Näin ei ollut. Kukaan Venetsiassa ei puhunut vedestä – vain turistit kaloista pinnan alla. Kukaan ei puhunut pinnasta. Kakkaväitekin oli sontaa. Välillä pinta oli peili, mutta pääasiassa se oli vain pintaa. Pinta, transit-asema ja silmä. Kenraali ei halunnut ajatella silmää. Häntä häiritsi se, että syvälle toisen ihmisen silmiin katsoessaan hän näki siellä vain oman kuvansa tuijottamassa. ”Sielu on runoilijoiden keksimä valhe”, oli seppäkin sanonut.

Sitten alkoivat palaset napsahdella jälleen piinaavasti paikoilleen ja kenraali meni paniikkiin. Hän väitti kuulevansa naapuripöydässä keskusteltavan kiinaksi isänsä synnyinkylästä. Sähkölaitteet alkoivat reistailla. Rälläkästä paloi moottori ja toinen kävi ylikierroksilla niin, että laikat menivät pirstaleiksi. Kenraali sai väärää sähköä ja tunsi itsensä kelvottomaksi, lopetti hommat ja irtaantui työmaalta vaellellakseen päättömästi kaupungilla. Hän yritti luovuttaa verta, mutta ulkomaalaisena hänen verensä ei kelvannut. Sitten hänet kutsuttiin taidenäyttelyn avajaisiin ryyppäämään, jossa häntä pidettiin jonkinlaisena profeettana. Hän nukkui yönsä kuopassa hylätyllä rakennustyömaalla ja heräsi sitten tuijottamaan lisää kanavan pintaa.

Kiinalaiset opiskelijat olivat huolissaan kenraalista, jota olivat pelänneet karkaamiseen asti. Peilimies sanoi, että kenraali tulee takaisin. Opiskelijoilta salaa hän kävi kuitenkin läpi kaupungin sairaalat ja poliisiasemat varmuuden vuoksi. Kenraali oli kadonnut ja eksyksissä, mutta tuli sitten suorinta tietä takaisin lasipuutarhan tekoon, joka olikin jo valmis. ”Viisitähtinen koira oli merkkinäni tulla takaisin.” Peilimiestä ei kiinnostanut kuunnella ja hän lähetti kenraalin futuristia vastaan, joka seisoikin nyt tuossa lasipuutarhan reunalla keltaisessa pikeepaidassaan.

Futuristilla oli tuliaisina pullo votkaa ja sisu-pastilleja. Hän hymyili enemmän kuin puhui. Peilimies tunsi suurta lämpöä futuristin tulemisesta ja kenraali oli tapansa mukaisesti enemmän tai vähemmän häpeissään ja yritti selitellä syitä myöhästymiseen. Juotiin votkaa hieman ja kenraalinkin olo kohentui. Futuristi sytytti sikarin ja kiinalaiset juoksivat joukolla ilmoittamaan, ettei palatsissa saanut tupakoida. ”Vai niin”, sanoi futuristi ja jatkoi sikarinsa polttamista. Kenraali oli haltioissaan. Lasipuutarha oli päätetty toteuttaa Venetsian vanhaan vankilaan, josta oli löytynyt hieno veteen kaari-ikkunoilla aukeava renesanssisali.

Koska futuristilla oli kantamuksia, avasi kenraali varastohuoneen oven ja alkoi kantaa laukkuja sisään . ”Hitlerin piano”, sanoi futuristi ja osoitti punaisella samettikankaalla suojattua Bechstein –flyygeliä. Kenraali pysähtyi ja katsoi pianoa. Sen päällä oli todellakin kehystetty A4 –kokoinen taulu, jossa luki, että Bechstein oli henkilökohtainen lahja A. Hitleriltä. Kenraali haukkoi henkeään ja sadatteli, ettei ollut tuotakaan huomannut. Hän oli sentään ollut palatsissa töissä jo toista viikkoa. Alkoi yleinen valokuvaaminen pianon ympärillä ja sitten mentiin syömään.

Kenraali oli päättänyt olla hyvä seuramies, vaikka ajatus sekä pelotti häntä, että tuntui väkinäiseltä. Hän pelkäsi olevansa liian tyhmä voidakseen pitää hauskaa. Futuristi valitsi pienen ravintolan kanavan varrelta ja istuuduttiin alas. Osoittaakseen mielenkiintoa valintaa ja italialaista ruokaa kohtaan kenraali kysyi pöytäseurueelta, mahtaisikohan ravintolasta saada feccatoa – kuuluisaa venetsialaista maksaa? Punaviiniä oli jo laseissa.

Kukaan ei vastannut. Peilimies ei pitänyt maksasta, kiinalaiset olivat tyytyväisiä, kunhan vain saivat olla mukana ja futuristi ilmoitti, että oli valinnut ravintolan nähdäkseen kuun siirtyvän kanavan toisella puolella aukeavan kujan päähän. Kenraali kumosi viinilasinsa ja oli hiljaa. Viini sentään oli hyvää. Futuristi maistoi omasta lasistaan ja pyysi peilimiestä kutsumaan tarjoilijan takaisin. ”Tämä viini on pilalla.”

Loukkaantunut tarjoilija yritti selvittää kyseessä olevan talon oma viini ja ettei siinä mitään vikaa ollut. Futuristi käski vaihtamaan viinikarahvin kahteen isoon pulloon olutta ja nukahti sitten tuoliinsa. Kenraalia hävetti sekin, että oli pitänyt pahasta viinistä. Hän keskusteli ihmisten kanssa ja söi ruokaansa arvellen kuitenkin joka lautasensa olevan hieman muitten valintoja huonompi.

Kuu ilmaantui pastan loppupuollella kujan päätyyn ja peilimies herätti futuristin. Näky oli maaginen: kuun hopenavalkoinen valo ikäänkuin valui vanhoja seiniä pitkin alas kujalle ja siitä kanavaan. Peilimies ja futuristi tuijottivat kuuta hiljaa. ”Täysikuu”, sanoi kenraali rauhallisesti ymmärtäen sanoessaan, että täyteen kuuhun olisi vielä kolme päivää aikaa. Kukaan ei kuitenkaan korjannut, eikä kenraaliakaan hirveästi hävettänyt. Futuristi oli ollut kerrassaan oikeassa valitessaan tämän ravintolan ja tämän pöydän. Koko pöytäseurue oli onnellinen. Kiinalaiset olivat onnellisia nähdessään suuret mestarinsa hiljaisina katsomassa kuuta. Kenraali mietti Olavi Virtaa, mutta ymmärsi pysyä hiljaa.